Pakkasin tänä aamuna yliopistolaukkuuni seitsemän paria villasukkia vietäväksi Eevikselle. Yhdet sukat olivat minun neulomani, mutta muut kuusi olivat tulleet ystäväni äidiltä. Ja voi miten kauniita ne olivatkaan! Jotenkin neulomisessakin toisten käsiala, värivalinnat ja kärkikavennukset näyttävät aina paremmilta kuin ne omat.
Erityisen kauan sukkapinosta katselin noita kuvan harmaavalkoisia kaikista isoimpia sukkia, jotka jotenkin herättivät minussa paljon lämpimiä tunteita. Sukat ovat varmaan kokoa 44 ja mietin mielessäni jotain pituutta venähtänyttä teinipoikaa, jonka jalat kasvavat vuodessa kaksi villasukkanumeroa. Nuoruus ja kasvaminen on herkkä, epävarma ja haastava elämänvaihe, mikä tekeekin siitä jotenkin niin kaunista.
Ja jotenkin hienoa oli myös saada käsiini jonkun toisen neulomia sukkia. Valmiit sukat kannattaa jatkossakin antaa pääsääntöisesti suoraan Eevikselle, jonka kotona tosiaan sijaitsee se Ikea-kassi, jonne kaikki neulotut sukat päätyvät odottamaan jalkohin päätymistä. Mutta oli hienoa saada vastaanottaa edes tämä yksi sukkalahjoitus ja konkreettisesti tajuta, että joku muukin itseni lisäksi on innostunut tästä projektista ja oikeasti neulonut sukkia. En mitenkään kuvittele, että tämä Villasukat Venäjälle on maailmanhistorian merkittävimpiä humanitaarisia projekteja, mutta kasvamisen lisäksi minusta on kaunista nähdä ihmisissä halu tehdä hyvää. Ja tänä aamuna se pilkisti esiin noista kuudesta villasukkaparista.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti