Positiivinen haaste

Kerronpa vähän omasta kosketuspinnastani Venäjälle ja villasukkiin.

Olen käynyt Venäjällä kaksi kertaa. Molempina Viipurissa –Ensimmäisellä kerran isovanhempieni kanssa tutustumassa karjalaisiin sukujuuriini ja toisella kerralla vierailemassa (leikkimässä ja lakkaamassa kynsiä) lastenkodissa. Tästä lastenkodista jäi ihan hyvä kuva: olot olivat vaatimattomat, mutta vaikutti siistiltä ja lämminhenkiseltä. Mutta niin...kylmempää oli! Lastenkodista sain kirjevaihtokaveriksi yhden ihanan tytön. Olemme kirjoitelleet kahden vuoden ajan.  Kesän lopussa sain häneltä kirjeen, jossa ei ollut mukana englanniksi käännöstä (en osaa siis venäjää kuin alkeet).  

Syksyn alkukiireet lykkäsivät vastaamista. Lopulta sain sovittua HK:n kanssa, että nähtäisiin ja hän suomentaisi minulle kirjeen. Satuin HK:ta odotellessa törmäämään kappelilla Eevikseen ja pyysin malttamattomana, voisiko hän jo vähän ”raaka-suomentaa” kirjettä. Lopulta HK:n saavuttua minulla oli kaksi kääntäjää, jotka taistelivat välillä hieman mystisten virkkeiden kanssa.  Keskustelu sukkuloi aiheesta toiseen, mutta jossain vaiheessa Eevis kertoi  meille villasukka-unelmastaan, ja innostus levisi...

Niin, tässä vaiheessa pitää myöntää, ette ole kovinkaan ahkera neuloja. Saan vuodessa aikaan yhden valmiin tuotoksen, jos sitäkään… Olen elämässäni neulonut yhteensä 3 sukkaparia (ja yhden parittoman). Lankoja ja toteuttamattomia suunnitelmia on kuitenkin ainakin korillinen. Aloittaminen on minulle helpompaa kuin valmiiksi saattaminen.  Tässä on kuitenkin positiivinen haaste ja deadline sukkaparin valmistumiselle.  Ehkä siinä samalla saan kipinän lopuillekin langoille…